Make your own free website on Tripod.com

Suomen Kirkkohistoria

Lähetyskausi ja kirkon järjestäminen

Kirkko v. 1300

Kirkko oli sekä hengellinen että maallinen yhteisö. Sillä oli kaikki valtion tuntomerkit: 1) päätoimiset virkamiehet, 2) oma lainsäädäntö, 3) tuomioistuimet, 4) verotus, 5) kirjallisen kulttuurin, kasvatuksen ja taiteen monopoli. Turun tuomiokirkko vihittiin 17.6.1300 ja seuraavana päivänä Henrikin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon. Suomesta tuli täysivaltainen hiippakunta. Kristinusko Suomeen

Vanha valloitusteoria, että Suomi olisi vallattu kolmella ristiretkellä ( Varsinais-Suomi, Häme, Karjala ) osittain totta. Kristillisiä vaikutteita kuitenkin tuli Suomeen jo viikinkiajalla. Idästä tuli ortodoksista vaikutusta.

Skandinaviassa 1000-l. alussa kolme pyhimyskuningasta:

Norjan Olavi, Tanskan Knuut ja Ruotsin Eerik.

Bernhard Clairvauxlainen rinnasti Itämeren ristiretket Pyhän maan ristiretkiin. Seurasi miekkalähetys pakolla. Hautaustapa muuttui pakanallisesta polttohautauksesta kristilliseen ruumishautaukseen. Piispa Henrik toi Suomeen kirkkokurin ja uusia verorasitteita. Kansa vastusti ja Henrikiltä henki pois.

Idän ja lännen taistelu Hämeestä ja Karjalasta

Läntinen ja itäinen kristikunta jakoivat 1200-l. loppuun mennessä Itämeren itäpuolelle jääneet pakanalliset alueet. Paavi Innocentius III antoi Ruotsin kuninkaalle oikeudet Suomen maahan. Piispa Tuomas järjesti Hämeen kirkon kovalla kädellä. Hämäläisten kapina tukahdutettiin. Ruotsalaisten nk. Nevan ristiretki venäläisten alueille epäonnistui v.1240.

Ruotsin kuninkaan lanko Birger jaarli valloitti Hämeen venäläisiltä. Tyrgils ja Västeråsin piispa valloittivat Karjalan 1293 ja rakensivat Viipurin linnan. Taistelut päätti Pähkinäsaaren rauha 1323.

Lähetysalueen kirkollinen järjestäminen

Turun kansleripiispat olivat kuninkaan luottomiehiä. Ensimmäinen tuomiokapituli perustettiin; se koostui prelaateista ja kanunkeista. Ensimmäiset papiston edustajat olivat vierasmaalaisia benediktiinimunkkeja. Askeettista pappisihannetta ei vielä omaksuttu. Kirkot ja seurakunnat syntyivät kauppapaikoille. Pakanalliset kulttipaikat otettiin kirkon haltuun.

Ahvenanmaan vanhin kivikirkko rakennettiin Jomalaan 1200-l. Asetettiin kirkollinen verotus. Kirkko oli ensimmäinen Suomen verottaja. Verot kannettiin kymmenysten nimellä ja tuotto jaettiin piispan, pappien ja pitäjänkirkkojen kesken. Hämeessä, Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa verot kerättiin turkiksina.

Pakanuuden ja kristinuskon kohtaaminen

Tyylinä oli miekkaa ja saarnaa. Usko oli yhteisön koossapitävä voima ja kristinuskon jumala ainoa oikea. Ulkopuolelle jäi paha, pakanallinen yhteisö. Käännytys oli aluksi rauhallista, mutta ristiretkiajalla ajateltiin käytävän sotaa Saatanaa vastaan. On vain vähän tietoja pakanuuden ja kristinuskon kohtaamisesta. Kristinusko oli suvaitsematonta ja jumala oli kiivas. Pakanallinen kansanrunous pantiin palvelemaan kristillistä julistusta. Kristinuskon tukena oli maallisen esivallan miekka ja vanha kansanusko koki tappion. Se ei ollut tarjonnut uskoa ylösnousemukseen eikä kuoleman jälkeiseen elämään. Kansanusko painui maanalaiseksi vaihtoehtokulttuuriksi. Gregorius Suuren ohjeen mukaan pakanatemppelit tehtiin kristinuskon kulttipaikoiksi. Monen haltijan tehtävät siirtyivät katolisille pyhimyksille. Loitsuihin ja manauksiin sekoitettiin pakanallsita ja kristillistä ainesta.

Sydän- ja myöhäiskeskiaika

Hiippakuntahallinto oli hierarkkista ja piispakeskeistä. Piispalla oli 1) korkein vihkivalta, 2) korkein opetusvalta ja 3) korkein tuomio- ja hallintovalta. 1) Turun piispalla oli aseellinen valta ja varusväki, paikka kuninkaan neuvostossa sekä verotuloja, omaisuutta ja omaisuuden tuottoa. Tuomiokapituli valitsi piispat. Vaali vaati paavillisen vahvistuksen, joka piti hakea Roomasta. Piispa oli valtiollinen mahtimies ja mukana valtataisteluissa. Laajin valtiomieskokemus Maunu Tavastilla. Piispa oli hengellinen johtaja, jonka asemaa vahvisti tuomiokirkon kultti 2) Tuomiokapituli toimi piispan apuna. Se koostui 4 prelaatista ja 8 kanunkista. Se oli piispan hallintovirasto sekä kulttiyhteisö, joka valvoi tuomiokirkkoa. 3) Pappeinkokous pidettiin kerran vuodessa nimellä hiippakuntasynodi. Ajankohtana Marian syntymäjuhla, festum reliquiarum. Piispa antoi ohjeita (hiippakunta l. synodaalistatuutteja). 4) Maarovastit muodostivat hiippakuntahallinnon väliportaan. He valvoivat alueensa paistoa ja pitivät rovastikäräjiä.

Seurakunnat ja kirkon palvelijat

1) Seurakuntaverkosto koostui 100 seurakunnasta. Seurakunnan perustaminen vaati paikallisten asukkaiden lisäksi piispan ja maallisen esivallan tuen. Asutuksen levitessä erämaaseutujen laajat kirkkopitäjät pyrittiin jakamaan. Ratsukirkoissa ei ollut omaa pappia. 2) Keskiaikaisia kivikirkkoja tai niiden osia oli Turun hiippakunnassa 101. Kirkot rakennettiin yhtenäisen, hiippakuntahallituksen laatiman suunnitelman mukaisesti. 3) Papisto koostui 150 papista, kirkkoherrasta ja kappalaisesta. Piispalla oli oikeus määrätä kirkkoherra, mutta talonpoikien tahto huomioitiin. Papin ja seurakunnan suhde oli kiinteä. Papisto oli pääosin talonpoikaista syntyperää ja viljeli pappilan maita. Pappi oli myös oppinut. Periaatteessa selibaatti vallitsi, mutta lapset kuitenkin tavallisia. Lukkarin toimiin kuului mm. kellojen soitto, kirkon kaluston ja rakennuksen huolehtiminen ja postinkanto.

Luostarit

Asianomaiset tekivät köyhyyden, naimattomuuden ja kuuliaisuuden lupaukset ja muodostivat sääntökunnan eli ordon. Ensimmäinen Suomea koskettanut kunta sisterienssit hankki maaomaisuutta Uudeltamaalta.

Kerjäläisveljestöistä dominikaanit perustivat 1249 Pyhän Olavin luostarin Turkuun ja 1398 Viipuriin. Fransiskaanit tulivat Viipuriin 1400-l. alussa ja Raumalle ja Kökariin 1400-l. puolivälissä. Veljien tuli liikkua maailmassa, saarnata ja harjoittaa laupeutta. Itsenäinen asema aiheutti joskus ongelmia, mutta yhteistyö oli yleisempää. Omaksuttiin dominikaaninen jumalanpalvelusjärjestys.

Naantalin luostari oli birgittalainen kaksoisluostari. Maunu Tavast rakennutti sen Neitsyt Marian erityisesti naisille. Nunnia 60, munkkeja 13. Ensimmäiset asukkaat tulivat emäluostarista Vadstenasta. Nunnat olivat aatelis- ja porvaristyttöjä, vihkimys tapahtui 18-v. Munkit olivat vanhempia. Nunnat ja munkit pidettiin tiukasti erillään. Nunnien tärkein tehtävä oli hartauden harjoittaminen. Kirkon kulttuurimonopoli

Kirkko toi länsimaisen kulttuurin Suomeen ja latinasta ensimmäinen kirjakieli. Messu pidettiin latinaksi, saarna ja opetus kansankielellä. Lähes kaikki kirjallisuus kuului kirkonmiehille.

Tuomaan aikana Turkuun saatiin katedraalikoulu, jossa opetettiin latinaa ja sivistystä. Käytännön papintyö opetettiin harjoittelemalla kuoripappina. Viipurissa oli myös koulu ja Raumalla ja Porvoossa latinan kielen koulut.

Ulkomailla kävi keskiajalla 140 suomalaista. Korkeamman opin haki kolmasosa Pariisista, toinen kolmannes Prahasta, Leipzigistä ja Erfurtista. 1400-luvulla suosioon nousivat Rostock ja Greifswald. Suomalaisten oppilaiden keski-ikä oli yli 20. Rahoitus stipendien ja oman suvun varallisuuden kautta ja vain valikoidulle joukolle. Suomalaiset opiskelivat filosofisessa eli perustiedekunnassa mm. Aristotelesta sekä tärkeimpänä latinaa. Suomalaiset osallistuivat aktiivisesti yliopiston hallintoon.

Varhaisin Suomessa laadittu kirjallisuus tehtiin Suomen apostolin kunniaksi. Pyhän Henrikin muistojuhliin (Turussa 2 kertaa vuodessa, suuret heikinmessut ja markkinat) laadittiin 1200-l. lopulla suorasanaiset luettavat ja runomuotoiset laulettavat latinankieliset tekstit. Merkittävä teos oli Pyhän Henrikin legenda, joka muotoiltiin uudestaan keskiajan lopulla. Ylioppilas- ja teinilaulujen kokoelma Piae Cantiones on vlta 1582. Turun hiippakuntaa varten laadittiin 2 kirjaa: Missale Aboense 1488 (jumalanpalvelustekstit) sekä Manuale sen exequiale Aboense 1522 (käsikirja).

Keskiajan uskonnollisuus

Keskiaikaista kirkkoa arvioitiin protestantismin mittareilla; sitä leimasi paavillinen tyrannia. Reformaatio rakentui kuitenkin vanhalle pohjalle. Reformaatio toi 2 erottavaa merkkiä: papeille naimaoikeus ja ehtoollisviiniä myös maallikoille.

Pyhimyskulttiin liittyi vanha pyhimysten kunnioitus ja palvonta, erityisesti hautakultti ja pyhäinjäännökset eli reliikit. Paavinistuin pyrki kontrolloimaan villiä pyhimyskulttia ja antoi kanonisoinnin vain tarkan tutkinnan jälkeen. Pyhistä kertoi laaja kirjallisuus joka oli sekä viihdettä että opetusta. Kirkkotaide otti aiheita pyhimysten elämäkerroista.

Pyhimyskalenteri on nykyisen nimipäiväkalenterin alkumuoto. Missale Aboense listaa 161 pyhimysten juhlaa, joista 53 oli koko kansan viettämää. Neitsyt Marian juhlia 6 kpl. Jokaisella kirkolla oli piispan määräämä suojeluspyhimys (Olavi, Mikael, Maria). Pyhimysten nimiä käytettiin kasteniminä, jotka syrjäyttivät muinaissuomalaiset kutsumanimet.

Pyhät olivat uskon ja elämän esikuvia ja ennen kaikkea esirukoilijoita. Uskottiin, että esirukous lyhensi kiirastulessa vietettävää aikaa. Pyhimyksen valta oli suurin hänen haudallaan ja erityisesti kuolinpäivänä. Tehtiin toivioretkiä mm. marttyyripiispan muistopaikoille tai jopa ulkomaille, Roomaan, Pyhään maahan tai Espanjan Santiago de Compostellaan.

Keskiajan kirkon sortuminen

Kalmarin Unionin sisäinen valtataistelu Tanskan unionikuninkaiden ja Ruotsin valtionhoitajien välillä. Ruotsin kirkko & Suomi tuki unionia. Suomalaiset siirtolaiset tunkeutuivat Pähkinäsaaren rajan itäpuolelle. Venäjä hyökkäsi 1495 ja Viipuri pelastui ihmeen kautta. Venäläissota päättyi 1497. Unioni alkoi repeillä ja unionikuningas Hannu liittoutui Venäjän kanssa. Tämän johdosta suomalaiset kääntyivät unionivastaisiksi. Suomen rantoja ryöstettiin. Nouseva ruhtinasvalta uhkasi kirkon vapautta. Hallitsijan lisääntyvä rahantarve toi lisäveroja. Ruotsin viimeinen keskiaikainen arkkipiispa oli Kustaa Trolle, k. 1517. Unionikuningas Kristian valtasi Tukholman 1520.

Ruotsin kirkon romahdus vei Suomen kirkon mukanaan. Varsinainen uskonnollinen rappio ei ulottunut Suomeen. Keskiaikainen hurskausihanne haalistui. Uskonpuhdistukselle tehtiin vain vähän vastarintaa. Kirkolla oli jo yhteyksiä hansakauppiaisiin.

Reformaatiokausi

1520 Kristian II toimeenpani Tukholman verilöylyn. Ruotsalaiset nousivat kapinaan ja Kustaa Vaasa nousi valtaan. Hän ei ollut kirkon ystävä, Uppsalan yliopisto suljettiin ja tuli kulttuuritaantuma. Kustaa Vaasa pyrki murskaamaan kirkon mahdin ja ottamaan kirkon omaisuudet ja tulot kuninkaalle. Ruotsin reformaattoreita olivat Laurentius Andreae ja Olaus Petri. Martti Skytte, dominikaani Turun piispaksi ilman paavin vahvistusta. Ylimmäinen kirkollinen valta siirtyi kuninkaalle.

Reformaation alkuvaiheessa piispan tuloista kannettiin raskaat verot. Pietari Särkilahti oli ensimmäinen pappisavioliiton solmija ja reformaattori, joka edusti Erasmus Rotterdamilaisen mukaista raamattuhumanismia.

Mikael Agricola

Agricola oli Skytten kirjuri ja hankki itselleen 1531 Lutherin postillan. Agricola pyrki arvioimaan Lutherin vallankumouksellista oppia Jumalan sanan valossa. Hän pyrki tekstejä lukiessaan alkuperäisille lähteille. Agricola kuunteli mieluummin Lutherin rakentavaa julistusta kuin vanhan kirkon kritiikkiä.

Wittenbergin yliopistoa käyneet 8 suomalaista laskivat luterilaisen kirkon perustan. Reformaation teologiaa opetettiin ainoastaan siellä. Uskonpuhdistuksen johto oli jo siirtynyt poliitikkojen käsiin 1530-l. Agricola keskittyi opintojen lomassa raamatunsuomennokseen, jossa Luther häntä auttoi. Agricola piti Melanchtonia tärkeimpänä opettajanaan. Tämä oli kirjoittanut ensimmäisen luterilaisen dogmatiikan ja Augsburgin tunnustukset. Melanchtonin vaikutuksesta oppilaat saivat laajaa humanistista oppia.

Agricola palasi Turkuun 1539 koulun rehtoriksi sekä tuomiokapitulin kirjuriksi. Kusta Vaasa toimeenpani reformia. Georg Nomanista tuli kirkollisministeri ja hän pyrki korvaamaan vanhan piispallisen järjestyksen saksalaismallisella valtionkirkkojärjestelmällä. Kulttiesineet takavarikoitiin; veroja korotettiin; kymmenykset muutettiin kruunuveroksi, josta valtio maksoi kirkon palkat; Turun tuomiokapituli purettiin vähitellen. Agricolasta tuli kapitulin johtohahmo.

Turun koulusta tuli reformaation sillanpääasema. Oppilasaines huononi pappien taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Kuningas rokotti pappiskoulua. Agricola joutui riitaan kuninkaan kanssa ja erosi 1548 rehtorin virasta.

Suomeen tuli 2 hiippakuntaa, Turku ja Viipuri. Jaon tarkoituksena oli vähentää Turun piispan valtaa. Kuningas korosti, että piispojen tuli olla kuuliaisia lailliselle esivallalle. Agricolasta tuli Turun piispa. Hän joutui taipumaan maallisen vallan edessä. Kirkon irtaimisto luetteloitiin mutta omaisuus riistettiin lopullisesti vasta Agricolan kuoltua. Sota venäjää vastaan 1555. Agricola kuolee rauhanneuvottelumatkalla 1557. Agricolan kirjallinen tuotanto

Agricola halusi opettaa Jumalan sanaa kansalle sen omalla kielellä. Puuttui kuitenkin vakiintunut kansankielinen traditio. Siispä Agricola laati Suomen kielen aapisen 1543, joka sisälsi aakkoset, katekismuksen, ruoka-, aamu- ja iltarukoukset. Agricolan 900-s. rukouskirja ilmestyi 1544. Se oli jumalanpalvelusta ja yksityistä hartautta palveleva kokoomateos. Tarkoitus oli pukea vanha perinne luterilaiseen asuun. Uuden testamentin suomennos ilmestyi 1548. Lähteinä olivat Erasmuksen kreikankielinen alkuteksti, latinankielinen Vulgata, Lutherin saksannos sekä ruotsinkieliset käännökset. Kielenä oli Turun seudulla puhuttu suomi. Työstä on edelleen 3/4-osaa käytössä. Agricolan muut työt olivat kirkollisten toimitusten ja jumalanpalveluksen käsikirjat 1549, Psalttari 1551 ja osa Vanhan testamentin profeettakirjoista 1552. Varojen puutteen vuoksi koko Raamattua ei vielä saatu suomeksi.

Paavali Juusten oli Agricolan seuraaja ja uskollinen kuninkaanmies. Kruunajaisvaltiopäivillä 1569 Juhana antoi Turun piispalle tehtävän johtaa lähetystö Moskovaan vahvistamaan aikasempia rauhansopimuksia. Lähettiläitä pilkattiin ja pidettiin vankina. Juusten sai kärsimyksistään aatelisarvon. Juustenin kirjallinen toiminta sisälsi suomenkielellä katekismuksen ja Messun sekä latinaksi saarnakirjan & piispainkronikan.

Reformaation varjot ja valot:

varjot: kirkot surkeassa kunnossa ja kirkon kalleudet viety

valot: paavillinen epäjumalanpalvelus sortunut, luterilainen oppi oli oikea ja katolisten messupappien tilalle oli tullut luterilaiset saarnapapit.

Luterilaisuuden vakiintuminen

Luterilaisuuden uhkia olivat elpyvä katolinen kirkko ja kalvinismi. Juhana III laati nk. Punaisen kirjan, jonka mukaan kirkollista liturgiaa muutettiin vanhakirkolliseksi. Hän halusi palauttaa Ruotsin katolisen kirkon yhteyteen, mutta halusi kuitenkin itse johtaa Ruotsin kirkkoa. Rooma ei moiseen suostunut ja yhteydet katkesivat. Juhanan kuoltua Kaarle herttua ryhtyi puolustamaan luterilaista uskoa Uppsalan kokouksessa 1593. Koolla olivat sekä maalliset että kirkolliset johtajat. Kokous tuomitsi Juhanan katolisvaikutteisen liturgian. Ruotsista tehtiin luterilainen valtio ja valta annettiin Kaarlelle. Julistukseen hankittiin allekirjoitukset koko papistolta. Kaarle käytti luterilaisuutta valtataistelun aseena katolista Ruotsin kruununperijää Sigismundia vastaan.

Sigismund hävisi valtataistelun Kaarle herttuaa vastaan 1598. Kirkon johtomiehet joutuivat luovimaan katolisen Sigismundin ja kalvinismiin taipuvan Kaarlen välillä. Turun piispan aikaisemman kuningasmielisyyden takia Kaarle tunsi epäluuloa Suomen kirkon johtajia kohtaan.

Suomen kirkko joutui reformaatiokauden loppupuolella etsimään tiensä valtakunnallisen kirkkopolitiikan äkkikäänteissä. Se seurasi sekä emämaa Ruotsin linjaa että Wittenbergin esimerkkiä. Puhdasoppisuus ja kansanopetus

Kirkollinen yhtenäistämispolitiikka 1600-luvulla

Piispa Isaacus Rothoviuksen nimitys oli osoitus Ruotsin kirkollisesta yhtenäistämispolitiikasta. Tavoitteena oli valloitetun alueen kiinteä yhdistäminen emämaahan. Kirkon päätehtäviä oli kuuliaisuuden opettaminen laillista esivaltaa kohtaan. Yhteinen usko toimi tärkeimpänä yhtenäistämiskeinona. Kirkolliset olot sekä laitosten ja hallinnon uudistaminen järjestettiin Ruotsin mallin mukaan. Keinoina käytettiin hallituksen virantäyttöpolitiikkaa ja ruotsin kielen suosimista.

Piispannimityksien kautta Suomen kirkollinen elämä pyrittiin ohjaamaan Ruotsin hiippakuntien malliin. Kuninkaalle jäi ratkaiseva osa nimityksissä. Hallitsija huomioi joskus hiippakuntien omat mielipiteet. Turkuun nimitettiin suurvaltakaudella 5 piispaa, Viipuriin 11.

Kansalle piti saarnata ja itä opettaa sen omalla kielellä. Armeijan komentokieleksi vaihdettiin ruotsi. Pyrkimys ruotsinkielisiin jumalanpalveluksiin ei käytännössä toteutunut.

Israel Nesseliuksen mielestä Suomen rahvas tuli ruotsalaistaa. Ruotsin kielen suosiminen aiheutti kuitenkin vastustusta. Fennofiilit, tärkeimpänä Juslenius, ryhtyivät puolustamaan suomen kieltä. 1700-l. Suuri Pohjan sota lopetti ruotsalaistamispyrkimykset.

Vuonna 1642 saatiin koko Raamattu vihdoin suomenkielisenä. Suomennos ja painatus maksettiin kruunun varoista. Tuomiokapituli määräsi v. 1644 että jokaisen suomenkielisen seurakunnan oli hankittava yksi Raamattu.

Hiippakuntahallinto uskonpuhdistuksen jälkeen näytti seuraavalta:

1) piispan asemaan ei muutoksia

2) tuomiokapitulin valta kasvoi. 3 päätointa papinvirkojen täyttö, papiston valvonta ja kirkkokurin ylläpito.

3) pappein kokoukset joka toinen vuosi, kesto 3 pvää. Lähinnä jatkokoulutustilaisuus, muita tehtäviä tiedottaminen, papiston valtiopäivämiesten valinta, pappisvihkimyksien anto.

4) piispantarkastukset

5) piispan kiertokirjeet

6) maarovastit, joiden valta kasvoi

Yliopisto ja pappiskoulutus

Rothovius muutti 1630 Turun katedraalikoulun lukioksi. Uuteen kouluun tuli 6 virkaa. Lukiosta tehtiin yliopisto 1640. Tarkoitus oli kasvattaa sekä maallisia että hengellisiä virkamiehiä. Yliopistolla oli samat privilegiot ja konstituutiot kuin Uppsalan yliopistolla. Alkujaan oli 4 tiedekuntaa ja 11 proffaa. Tehtävänä oli opetus, ei niinkään tutkimustoiminta.

Yliopistojärjestelmä osoitti sekä teologian ja muiden tieteiden että yliopiston ja kirkon kiinteää yhteyttä. Oma yliopisto tarjosi entistä paremman väylän pappiskoulutukselle. Pappiskokelailta vaadittiin akateemisia opintoja. Itse pappistutkinto suoritettiin tuomiokapitulissa. Johannes Gezelius vanh. julkaisi 1669 tutkintovaatimukset pappiskokelaille. Kuningas määräsi 1693 pastoraalitutkinnon pakolliseksi jokaiselle kirkkoherran virkaan pyrkivälle.

Papisto ja seurakunnan hallinto

Reformaatio antoi papille avioliitto-oikeuden. Papinleskille kehitettiin armovuosijärjestelmä (leskelle vuoden parin virkatulot). Papit pyrkivät kouluttamaan ainakin yhden pojistaan papiksi. Viranperimyksestä tuli enemmän sääntö kuin poikkeus. Sopivien perillisten puutteessa voitiin seuraanto järjestää suvun naimakelpoisten naisten avulla.

Piispa, tuomiokapituli, aateli tai maallisen esivallan edustaja puuttui usein papinvirkojen täyttöön. Hiippakuntahallitusten päävastustaja oli patrionaattioikeuteensa vetoava aateli. Vuonna. 1684 iso reduktio teki lopun aatelisvallasta. Kirkkolaki antoi itsevaltiaalle kuninkaalle viimeisen sanan kaikissa virantäytöissä. Suurvaltakaudella Suomen papisto kasvoi kaksinkertaiseksi.

Lukkarinvirka säilyi reformaation yli. Suurvaltakausi toi hänelle veisuunjohtajan ja lastenopettajan tehtävät. Suntion eli unilukkarin toimiin kuului kellojen soitto ja jumalanpalveluksen aikana nukkuvien herättely. Suntion tointa ei arvostettu. Kirkonisännät olivat seurakunnan maallikkojohtajia, yleensä pitäjän johtavia talollisia. Kuudennusmiehet valvoivat kyläkunnan siveellistä elämää. Kirkkoneuvostoon kuuluivat seurakunnan papit, kirkonisännät ja kuudennusmiehet. Se oli seurakunnan valvontaelin ja oikeusistuin, joka puuttui kirkkohäiriöihin ja seksuaalirikkeisiin.

Kirkollinen tapa ja uskonnollisuus

Suurvaltakauden Ruotsissa valtio ja kirkko olivat yhtä. Kaikkien alamaisten tuli tunnustaa luterilaista oppia. Uskonto ei ollut yksityisasia.

Kirkko oli keskellä kylää ja jumalanpalveluksessa käynti kuului normaaliin elämään. Jumalanpalveluksen ydin oli saarna. Se sai kestää tunnin. Joskus ei tunti riittänyt. Saarnan jälkeen pappi luki ilmoitusasiat. Kansa ei uskonut asioita ennen kuin ne oli kirkossa kuulutettu. Kirkkohäiriöitä esiintyi (nukahtelua, metelöintiä yms.) Ehtoollisella tuli käydä väh. kerran vuodessa. Sen edellytyksenä oli puhdas omatunto ja riittävä kristinopin taito. Ehtoollista edelsi rippi. Tapa näivettyi pelkäksi ilmoittautumiseksi. Kaste tuli toimittaa koko seurakunnan edessä lapsen ollessa enintään 8 pvän ikäinen. Avioliitto taas oli enemmänkin maallinen oikeustoimi. Se solmittiin kuitenkin yhä Jumalan kasvojen edessä.

Suurvaltakauden ihminen piti säätyerotusta jumalallisena järjestyksenä. Se painoi leimansa kaikkiin kirkollisiin toimituksiin, selvimmin hautajaisissa (hautapaikka, -seremonia).

Kristinoppi ja kinkerit

Puhdasoppinen kirkko opetti Suomen kansan lukemaan. Tavallisen väen Raamattu oli katekismus ja sen ulkoa opettaminen oli eräs suurvaltakauden kirkon päätehtävä. Opetus kantoi hedelmää hitaasti. Ulkoaoppiminen oli ehto ehtoolliseen, aviokuulutukseen sekä kummiuteen. Johannes Gezelius vanh. julkaisi kirjan: Yxi paras Lasten tawara. Opetus keskittyi sekä jumalanpalveluksen alussa pidettyihin että päiväsaarnaan liitettyihin katekismusselityksiin. Luku- ja kristinopin taito kontrolloitiin kinkereillä, jotka olivat jatkoa keskiaikaisille ripitysmatkoille. Piispan ohjeitten mukaan kinkeritaloon tuli koota 20-30 perhettä. Taitomerkinnät rippikirjoihin ja kuulusteltavan lukuseteliin.

Radikaalipietismin lipunkantaja oli Lauri Ulstadius. Yltiöpietismiä pidettiin harhaoppina. Maltillisen pietismin kehto oli Hallen yliopisto. Pietismin kannattajat tuli erottaa viroistaan ja ulkomaiset pietistit maastakarkottaa.

Isoviha

Pultavan tappion 1709 jälkeen itäinen hiippakunta joutui sodan jalkoihin. Piispat, tuomiokapituli ja ylempi papisto lähti pakosalle Venäjän armeijan alta Tukholmaan. Venäläiset ryöstivät kirkonkalleuksia ja vaativat papeilta ja rahvaalta uskollisuudenvelan tsaarille. Siviilihallinto perustettiin 1717. Väliaikaisen tuomiokapitulin johtoon Jacob Ritz. Tämä nk. Ritzin konsistori pyrki elvyttämään rovastijärjestelmän tarkastuksineen. Samalla tehtävänä huolehtia siitä, että seurakuntiin saataisiin riittävästi pappeja.

Valistus

Valistuskauden piispat

Itäisen hiippakunnan piispa Johannes Gezelius nuorin teki Porvoosta piispankaupungin. Sekä Turussa että Porvoossa jälleenrakennus. Piispanvaalin suorittivat hiippakunnan papit ja hallitsija nimitti yhden kolmesta eniten ääniä saaneesta. Itäisen hiippakunnan valinta osui aina omaan tuomiorovastiin. Valistuspiispat eivät pyrkineet muuttamaan kirkon rakenteita. Valistuksen suuria hahmoja olivat piispojen sijasta suuret rovastit kuten Chydenius.

Yliopisto ja valistusteologia

Teologian tehtävä oli hyödyttää puhdasoppista kirkkoa taistelemalla sen vihollisia vastaan. 1739 perustettiin Tukholmaan Kuninkaallinen tiedeakatemia, jonka pääideologi oli Carl von Linné. Tiedeakatemia keskittyi luonnontieteisiin. Linnén oppilaita siirtyi myös Turkuun. Talous- ja luonnontieteelliset tutkimukset toivat Turun akatemialle kansainvälistä mainetta.

Saksalainen valistusteologia, neologia, pyrki puolustamaan kristinuskon totuuksia osoittamalla ne joko vertauskuvallisiksi tai järjenmukaisiksi. Kristinusko oli ennen kaikkea käytännön asia, tie parempaan elämään. Suomalainen valistusteologia oli maltillista. Suomalaisen valistuksen johtohahmo oli Henrik Gabriel Porthan. Suomalaisen kansanrunoudentutkimuksen perustana on hänen teoksensa Suomalaisesta runoudesta. Pappistutkinto suoritettiin edelleen tuomiokapitulissa. Opiskeluaika oli lyhyt ja tiedot teoreettisia.

Hyödyn aikakauden papisto ja seurakuntaelämä

Säätyjen vapaus tarkoitti säätyjen valtaa ja tämä vapaus antoi nimensä koko aikakaudelle. Neljästä säädystä arvojärjestyksessä toinen oli pappissääty. Puolueina hatut ja myssyt, papit yleensä myssyjen puolella. Ylemmän papiston arvovalta kohosi. Pappi oli sekä sielun että ruumiin paimen. Lääkintätoimi kuului papille. Papit ottivat mm. ennen tuntemattomia hyötykasveja käyttöön. Pappisylimystön vastakohtana oli pappisköyhälistö; heikosti palkatut kappalaiset ja pitäjänapulaiset. Ajan demokraattinen henki korosti pitäjänkokouksen arvovaltaa. Kirkkoneuvosto toimi valistuskaudella lähinnä pitäjänkokouksen toimikuntana.

Pietismi ja kansanherätys

Vapauden aika ei suonut pietisteille suurempaa vapautta kuin ennenkään. Radikaalipietismi kyti pinnan alla. Tunnetuin separatistiryhmä kokoontui Pohjanmaalla Jaakko ja Eerik Eriksonin ympärille Kälviällä. Heidän mukaansa luterilaisen kirkon papit olivat vääriä profeettoja, sillä heiltä puuttui pyhä henki. Veljekset tuomittiin maanpakoon 1734. Maltillinen hallelainen pietismi oli saanut otteen karoliinilaisarmeijan upseereihin. Se vaikutti Uudellamaalla asuvien upseerien kartanoissa. Kansanherätys puhkesi 1750-l. Varsinais-Suomessa. Siihen kuului ekstaattisuus. Papit onnistuivat rauhoittamaan hurmosilmiöt.

Kirkko Vanhassa Suomessa

Vanhaksi Suomeksi kutsutaan Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa 1721 ja 1743 Venäjälle menetettyjä alueita, jotka 1812 liitettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Molemmat 1700-l. rauhat jättivät voimaan Ruotsin vallan aikuiset lait, luterilaisen uskonnon ja kirkollisen järjestyksen. Muodostettiin Viipurin ja Haminan hiippakunnat. Kirkkoherranvirkojen täyttöä varten perustettiin oma virasto Pietariin. Vanha Suomi kärsi isonvihan jälkeen pappispulasta. Turun piispa sai 1723 oikeuden vihkiä pappeja Viipurin hiippakuntaan. Valistus tuli Vanhaan Suomeen Venäjän koulu-uudistuksen mukana; kirkko ei enää johtanut koululaitosta kuten Ruotsin puolella, vaan Tarton yliopisto. Baltiansaksalainen valistusteologia löysi tiensä myös Vanhan Suomen seurakuntiin.

Herätys ja vapaamielisyys

Suomi joutui 1800-luvun alussa kansainvälisen politiikan puristukseen. Kustaa IV Adolf liittoutui Englannin kanssa Venäjää ja Ranskaa vastaan. Sota alkoi 1808. Venäläiset valtasivat Suomen. Sodan lopputulokseen vaikutti siviiliväestön asenne. Uusi valta vastaanotettiin hyvin. Aleksanteri I ihannoi eurooppalaista valistusaatetta ja luterilaisen kirkon aseman turvaaminen tuotti hänelle välitöntä hyötyä. Kirkon oli pidettävä siviiliväestö rauhallisena ja keisarille kuuliaisena. Papisto pantiin valvomaan yhteiskuntarauhaa.

Hallitsija vahvisti maan luterilaisen opin, perustuslain sekä eri säätyjen nauttimat vapaudet ja oikeudet Porvoon valtiopäivillä 1809. Suomessa säilyi luterilainen valtionkirkollisuus. Tsaari peri kuninkaan aseman kirkon johdossa. V. 1686 karoliininen kirkkolaki jäi voimaan. Oli pakko kuulua valtionkirkkoon. Keisarillisen senaatin tehtäväksi tuli johtaa yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa maan hallintoa. Uskonnollinen yhtenäiskulttuuri oli esillä myös kansainvälisessä politiikassa. (Pyhä Allianssi Euroopassa).

Aleksanteri I liitti Suomen suuriruhtinaskuntaan Vanhan Suomen 1812. Tsaari käytti kirkkoa siä- ja ulkopolitiikan välineenä. Haluttiin osoittaa, että tsaari kykeni huolehtimaan alamaistensa tarpeista yhtä hyvin kuin entisetkin hallitsijat.

Uudistusinnosta taantumukseen

Luterilaisella kirkolla oli aluksi hyvät oltavat. 1817 järjestettiin Turussa uskonpuhdistuksen 300-v. juhla ja Turun piispa korotettiin arkkipiispan arvoon. Kirkko sai lisäksi luvan laatia oman kirkkolain ja uudistaa kirkolliset kirjat.

Taantumuksellinen kausi alkoi, kun luultiin, että kirkolla oli yhteyksiä vallankumouksellisiin. Venäjän uskontopolitiikka kääntyi virkavaltaiseksi Aleksanteri I:n kauden loppuvuosina. Kirkkokansalta odotettiin nöyryyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollista alamaisuutta. Keisaria kunnioitettiin kirkon piirissä. Ulkomaisia ‘harhaoppeja’, kirkon kritiikkiä ei hyväksytty.

Heinäkuun vallankumous aiheutti levottomuuksia 1830-1831. Arveltiin, että katolisten maiden vallankumouksellisuus johtui katolisen kirkon opista, jossa ilmeni pyrkimys poliittiseen valtaan. Luterilaisessa Suomessa kansa ei aiheuttanut yhteiskunnallista levottomuutta toisin kuin Liettuassa ja Puolassa. Näissä maissa katolinen usko antoi suojan voimistuvalle kansallistunteelle.

Vanha kirkollisuus ja herätykset

Kirkon opetus ohjasi 1800-luvun alkupuoliskolla jokaisen suomalaisen arkipäivän elämää. Puhtaan opin valvonta oli talon ja kyläyhteisön yhteinen tehtävä. Kirkollinen kalenteri rytmitti elämää. Kirkko ja kirkonmäki olivat pitäjänyhteisön keskus. Uskonto oli koko yhteisön asia. Oli kuitenkin alakulttuureita, esim. yöjalassa käyntiä ym. vanhoja kansantapoja.

Herätykset alkoivat 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa eri puolilla maata usealla paikkakunnalla hurmoksellisina liikkeinä. hurmoksellisuus syntyi kansan keskuudessa ja papiston johtaman virallisen seurakuntatoiminnan ulkopuolella. Naisilla saattoi olla keskeinen asema. Uskonnolliset ja muut aatteelliset virikkeet saattoivat helposti levitä, koska Suomessa oli paljon liikkuvia ammatinharjoittajia, sekä suomalaisia että ulkomaisia. Herätysliikekristillisyys tähtäsi yksityisen ihmisen mielenmuutokseen, ei yhteiskunnan parantamiseen.

Herätysliikkeitä:

Herännäisyys, päähahmona Paavo Ruotsalainen, korosti odottavaa ja armoa ikävöivää uskoa

Evankelisuus, Hedberg, irtautui herännäisyydestä ja korosti uskon omistamista

Lestadiolaisuus, Lars Levi Laestadius, synnintunto

Länsi-Suomen rukoilevaisuus, rukoilu ja parannuksen tekeminen

Etelä-Savon herännäisyys

Renqvistiläisyys, Henrik Renqvist, rukoilu

Herätysliikkeiden valvonta alkoi 1820-luvun alussa. Johtohenkilöitä tuomittiin oikeuteen. Arkkipiispa Melartin tiukseni pappien valvontaa. Kirkon oli pysyttävä uskollisena esivallalle ja turvattava yhteiskuntarauha.

Pietistinen uskonkäsitys edellytti heränneiden erottuvan maailmasta ja maallisisita riennoista sekä arvosti yksinkertaista talonpoikaista elämää. Sillä oli paljon arvostelijoita, mm. Lönnrot, Snellman, Runeberg. Heitä huolestutti mm. sen eristäytyneisyys, kulttuurivihamielisyys ja liiallinen hartaus.

Turun akatemia siirtyi 1828 Helsinkiin, nimeksi Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto. Siitä kehittyi nopeasti eurooppalaisten mittojen mukainen yliopisto. Se oli tärkein pappiskoulutuksen paikka. Pappistutkinto suoritettiin yhä tuomiokapitulissa.

Ensimmäiset uskonnolliset yhdistykset

Ylioppilaat olivat omaksuneet ensimmäisten joukossa mannermaisen liberalismin aatteita. Käytiin keskustelua uudistuksista. Sivistyneistö halusi jakaa uskonnollista valistusta oppimattomalle kansalle ja ensimmäiset yhdistykset perustettiin. 1811 perustettiin Uutta testamenttia koteihin levittävä Suomen Pipliaseura. Uskonnollisten yhdistysten perustamista varten oli saatava sekä kirkollisen että maallisen viranomaisen lupa. Suomen Lähetysseurasta (per. 1859) tuli yhdistysliikkeen uranuurtaja.

Kirkkolaki

Kansalaisilla oli vanhasta valtionkirkkojärjestelmästä poiketen oikeus valita uskontunnustuksensa. Tämä oli askel uskonnonvapauden suuntaan. Perustettiin kirkolliskokous, johon sekä maallikkoja että pappeja. Ehdotuksen mukaan kirkon tuli saada itsenäisesti säätää lakinsa. Lopputulokseksi kompromissi valtiopäivien ja kirkon välillä. Kirkon ylin hallitno oli valtion päätettävissä. Valtionkirkkojärjestelmä säilyi siis pääosin ennallaan. Vuoden 1869 kirkkolaki koski vain evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä ja edusti siinä uskonnonvapaudelle myönteistä linjaa. Johonkin uskontokuntaan tuli kuulua. Kunnan ja koulun itsenäistyminen

Kirkkoherra johti pitäjän- ja kirkonkokousta. Sen vastuulla olivat seurakunnan ja kunnan yhteiset asiat. Suurin osa kirkkoherran ajasta meni muiden kuin varsinaisten seurakunnallisten asioiden hoitamiseen. Keisari vahvisti kunnallisasetuksen 1865. Paikallisen itsehallinnon yksiköksi tuli kunta. Seurakuntajako oli kuntajaon perustana.

Kouluhallintoa alettiin uudistaa 1840-luvulla, toimeen Uno Cygnaeus. Tavoitteena oli kehittää tasapainoisesti oppilaan sekä henkisiä että ruumiillisia kykyjä. Opetus annettiin äidinkielellä. Kansakouluasetus hyväksyttiin 1866. Kouluhallitus aloitti toimintansa 1869. Kirkko ja koulu erotettiin hallinnollisesti toisistaan.

Vanhan Suomen mukana Suomen ruhtinaskuntaan tuli 25 000 ortodoksia. Ruotsin vallan aikana 1700-l. eriuskolaiset saivat oikeuden uskonnonharjoitukseen. Ortodoksisten seurakuntien hoito ja koulujen taso oli vaatimatonta 1800-l. lopulle asti. Suomenkielisten ortodoksien asema parani 1800-l. puolivälin jälkeen.

Kirkko kansalaisyhteiskunnan syntyessä

Kansallisuusliikkeen haasteet kirkolle

Osa kirkon tehtävistä siirtyi 1860-luvulla uusille kunallisille ja yhteiskunnallisille elimille ja kirkon oikeudellinen asema muuttui. Johtaville kulttuurihallinnon paikoille nimitettiin vain keisarille uskollisia virkamiehiä. Kansakoulun kehitykseen suhtauduttiin kirkon piirissä kriittisen varovaisesti tai jopa epäluuloisesti. Epäiltiin, että kansakoulu lisäsi kansan keskuudessa kielteisiä aatteita, kuten vapaamielisyyttä ja järkeisuskoa. Kansakoulut ja niiden opettajat puolustivat kuitenkin kristillissiveellisiä arvoja. Kirkonmiehet kehittelivät kirkollista kiertokoulua kalliin kansakoulun tilalle. Valtiovalta hyväksyi kirkollisen alkukoulun, puuhamiehenä Yrjö-Koskinen.

Papisto ja nouseva suomalaisuusliike

Kehittyvä talouselämä avasi akateemisesti koulutetuille muitakin hyviä työtilaisuuksia kuin papin uran. Vuosisadan puolivälin jälkeen vallitsi pappispula. Vihittävät papit olivat kotoisin yhä useammin suomenkielisistä talonpoikasi- ja työläiskodeista. Papisto alkoi samaistua suomenmieliseen ja konservatiiviseen kansallisuusliikkeeseen sekä pietismin sävyttämään herännäisyyskristillisyyteen. Kansallisliike kunnioitti perittyjä arvoja ja yhteiskuntarakenteita. Taustavoimana Hegelin filosofia, edustajina Snellman sekä Yrjö-Koskinen. Kirkolla ja kristinuskolla oli selkeä ja aktiivinen osuus.

Uudet aatteet kirkon horjuttajana

Viime vuosisadan lopulla syntyi aatteellisia liikkeitä, joissa sivistyneistöllä oli edelleen johtava asema. Niitä kutstuttiin kansanliikkeiksi. Ne edustivat yhteiskunnassa uutta, kansalaisten omaan aktiivisuuteen ja kiinnostukseen perustuvaa ajattelutapaa. Esim. vapaapalokunta, raittius-, naisasia-, kansanvalistus-, nuorisoseura- ja työväenliikkeet. Kansanliikkeiden edustamien uusien aatteiden kärki oli vain poikkeustapauksissa kristinukson vastainen.

Naisen asema

Naisten henkisestä vapautumisesta ennen muuta eettinen päämäärä. Kirkko ei torjunnut naisasialiikkeen kaikkia tavoitteita, sillä kirkon mielestä oli välttämätöntä tarttua tällaisiin sosiaalisiin ongelmiin. Julkiset kannanotot olivat silti torjuvia ja ajoittain hyökkääviä. Kupion piispa Johansson määritteli naisasialiikkeen Jumalan luomisjärjestyksen vastaiseksi. Osa papistosta hyväksyi naisasialiikkeen tavoitteet ja puolsi naisten pääsyä yliopisto-opintoihin. Vastustavien pappien jyrkkä asenne vahvisti sivistyneistön käsitystä papistosta ja kirkosta taantumuksen edustajina.

Raittiusliike oli suurin järjestäytynyt kansanliike. Kristillinen maailmankatsomus ja hengellinen toiminta olivat kiinteä osa yhdistysten toimintaa. Yhdistysmuotoinen järjestäytyminen sekä ehdottomuuteen ja henkilökohtaiseen raittiuteen sitoutuminen olivat uutta. Papiston enemmistö kannatti raittiusaatetta. Silti epäluulo liikettä kohtaan voimistui. Liikkeen päähaarasta kehittyi raittiusasiaan keskittyvä valistusliike.

Suomalaisen työväenliikkeen varhaisvaihe, ns. wrightiläinen työväenliike, keskittyi työväestön olojen sekä työntekijöiden ja työnantajien suhteiden hoitamiseen. Liike radikalisoitui 1890-luvun lopulla, jolloin luokkatietoisuus ja -taistelu tulivat sen ohjelmaan. Se pyrki horjuttamaan kristinuskon ja järjestäytyneen yhteiskunnan perusteita. Kirkon mielestä ratkaisuja sosiaalisiin ongelmiin tuli hakea kristillisestä uskosta eikä sosialismin opeista. Vuonna 1899 perustettiin uusi Suomen työväenpuolue, ja sen ohjelma sai marxilaisen liikkeen mukaisen uskontopoliittisen sisällön. Kirkko kuului osana siihen yhteiskuntajärjestelmään, jota vastaan taisteltiin.

Tieteellinen maailmankatsomus ja uskonto

Suomalaiset biologit tutustuivat tuoreeltaan Darwinin kehitysoppeihin. Uuden tieteen ja kristinuskon välillä oli sovittamaton ristiriita. Ruotsalainen tohtori Bergen esitti, että kristinuskosta tuli poistaa kaikki järkeä loukkaavat dogmit. Teologit arvioivat puolustuspuheet tarpeettomiksi.

Vapaakirkollinen kirkkokritiikki

Ortodoksien lisäksi Suomessa oli 1800-l. lopulla muitakin uskonnollisia vähemmistöjä., lähinnä angloamerikkalaisperäisiä liikkeitä kuten baptismi, metodismi ja vapaakirkollisuus. Ihanteena oli kokemusperäinen uskonnollisuus. Vähemmistöliikkeiden jäsenmäärät jäivät vähäisiksi. Ne edellyttivät jäseniltään omakohtaista uskonratkaisua sekä useimmat myös pesäeroa luterilaisesta kirkosta. 1880-l. valtiokirkon ja liikkeiden välinen suhde kärjistyi. Ne edustivat puritaanisuuden ehdotonta vaatimusta. Niiden tavoitteena oli täydellinen uskonnonvapaus ja kirkon erottaminen valtiosta.

Eriuskolaislaki hyväksyttiin rajoitetussa muodossa 1889. Se tarjosi itsenäistymismahdollisuuden vain joidenkin protestanttisten vähemmistöliikkeiden jäsenille. Tunnustukseton vaihtoehto ei ollut toistaiseksi mahdollinen.

Kansankirkko uudeksi ohjelmaksi

Valtionkirkon arvostelu nousi yleisistä aatteellisista ja sosiaalisista lähtökohdista, mutta myös vapaakirkolliselta pohjalta. Kirkko oli hallinnollisesti kankea eikä kyennyt vastaamaan uusiin haasteisiin. Haluttiin keskieurooppalaisen mallin mukainen kansankirkko, jonka yleistä kasvatustehtävää painotettiin. Osallistuminen kirkollisiin aktiviteetteihin alkoi laskea vuosisadan lopulla.

Vuodesta 1887 alkaen ryhdyttiin järjestämään yksityisiä pappeinkokouksia, jotka esittivät lukuisia aloitteita kirkon toiminnan uudistamiseksi. Uusia työmuotoja pantiin alulle; Evankelisen herätysliikkeen keskusorganisaatio 1873, Suomen merimieslähetysseura 1875, NMKY.

Venäläistämisuhka kärjistyi ensimmäisen sortokauden tapahtumiin. Taitekohta oli v. 1899 helmikuun manifesti, joka rajoitti Suomen säätyjen lainsäädäntöoikeutta. Ruotsinmieliset ja nuorsuomalaiset tukivat perustuslaillista ja passiiviseen vastarintaan pyrkivää rintamaa. Myöntyväissuunta, jota kirkon katsottiin edustavan, tähtäsi siihen, että suostumalla osittaiseen perinteisten oikeuksien kaventamiseen voitiin turvata maan olemassaolo.

Kirkko ja yhteiskunnan kriisivaiheet

Suurlakosta kansalaissotaan

Helmikuussa 1904 puhjennut Venäjän ja Japanin välinen sota osoittautui raskaaksi Venäjälle. Venäjä sai eduskunnan ja kansalaisvapaudet julistettiin voimaan. 1905 suurlakko laajeni myös Suomeen. Seuraavana vuonna parlamentaarinen hallintojärjestelmä ja kansanedustuslaitos korvasivat säätyvaltiopäivät. Kirkossa jako aktiivisiin ja passiivisiin seurakuntalaisiin syveni.

Sosialistisen työväenliikkeen ohjelma muuttui vuosisadan vaihteessa kirkonvastaiseksi. Venäjän maaliskuun 1917 vallankumous herätti Suomen kirkon johdossa pelkoa punaisen vallankumouksen noususta. Kirkon omaisuus oli sosiaalidemokraattien mielestä kansallistettava. Suomi ajautui keväällä 1918 kansalaissotaan. Kirkko asettui valkoisten puolelle. Valkoiset saattoivat tulkita sodan Jumalan sodaksi Perkelettä vastaan. Valkoisten voitto takasi sen, että kirkon asemaa ei ainakaan radikaalisti ryhdyttäisi muuttamaan.

Ydinseurakunta ja kirkollinen kansankasvatus

Kaupungeista alkanut perinteisen kirkollisen tapakulttuurin murtuminen alkoi ulottua maaseudulle 1920-l. Ehtoolliselle osallistui vain aktiiviseurakuntalaisten ydinjoukko. Ehtoollisen sisällön tulkinta muuttui yksityisempään. Kinkerit menettivät merkityksensä. Seurakunnan jäsen valitsi itse, kuuluiko hän aktiiviseen kirkkokansaan vai ei. Kirkolliset toimitukset sen sijaan säilyttivät asemansa tavallisen suomalaisen elämänkierrossa. Kirkkokuria koskevat säädökset poistuivat vähitellen kirkkolaista.

Uskonnolliset yhdistykset toivat tärkeimmät virikkeet kirkon työhön. Suurimpia olivat Nuorten kristillisten yhdistysten verkosto. Savon ja Pohjanmaan herännäisyyden voima oli seuraliikkeessä. Kiinnostus kansallisia arvoja kohtaan lisäsi herännäisyyden yleistä arvostusta. Osa heränneistä oli myös aktiivisesti mukana yhteiskunnallisissa tapahtumissa, mm. Lapuan liikkeessä ja IKL:ssä.

Herännäisyyden kirkollistuminen jatkui toisen maailmansodan jälkeen. Kiista kirkkokysymyksestä johti kahden itsenäisen evankelisen vapaakirkon perustamiseen uskonnonvapauslain astuttua voimaan. Syntyivät Suomen vapaa evankelisluterilainen seurakuntaliitto ja Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko. Suomen Rauhanyhdistysten Keskysyhdistys (SRK) perustettiin lestadiolaisten paikallisjärjestöjen, rauhanyhdistysten yhdyssiteeksi.

Nuorkirkollinen uudistusliike

Teologinen lauantaiseura syntyi vuosisadanvaihteessa. Se oli nuorten teologien ja heidän maallikkoystäviensä keskustelupiiri. Se näki tehtäväkseen puolustaa kirkkoa ja kristinuskoa. Modernin tieteen ja kristinuskon suhde oli yksi keskeisimmistä teemoista. Lauantaiseuran teologit muodostivat nuorkirkollisen uudistusliikkeen. He halusivat tehostaa kirkollista valistustyötä. Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliitosta (SKSK) tuli eri järjestöjen keskustelufoorumi, ja se tuki seurakuntien toimintaa. Kansankirkon tuli nuorkirkollisten mielestä vaalia yhteiskunnan ja kulttuurin moraalista perustaa. Nuorkirkollisten tukema kieltolaki astui voimaan 1919. Se epäonnistui ja kumottiin kansanäänestyksen jälkeen 1931.

Uskonnonvapaus ja kiista uskonnonopetuksesta

Vuoden 1919 hallitusmuoto rakentui valtion tunnustuksellisen puolueettomuuden vataan. Uskonnonvapauslaki säädettiin 1922. Kirkosta eroajia tuli odotettua vähemmän. Monet hyväksyivät ajatuksen, että kirkko on kansalaisten kasvattaja ja kansalaismoraalin ylläpitäjä. Suomen valtio tunnusti myös uskonnollisen valan. Kirkollinen kalenteri jäi maallisen kalenterin pohjaksi. Luterilainen kirkko perusteli erikoisasemaansa vetoamalla kansankirkkoluonteeseensa ja vaikutukseensa kansan opettajana ja moraalisena kasvattajana.

Kouluhallitus antoi 1921 ehdotuksen kansakoulun järjestysmudoksi. Ehdotus ei poistanut uskontoa oppiaineiden joukosta.

Uskonnovapauslaki tarjosi valtiolle mahdollisuuden valvoa julkisesti uskontoa harjoittavia yhteisöjä. Yhteisöt oli rekisteröitävä. Useimmat uskonnolliset vähemmistöliikkeet rekisteröityivät 1920-l. kuluessa. Tämä kävi yleensä vaivattomasti.

Oikeistoradikalismin ristiriidoista sotavuosien ahdinkoon

Oikestolainen liikehdintä voimistui 1920-l. lopulla. Lapuanliikkeen johto luisui alun varovaisuuden jälkeen radikaalin siiven käsiin ja väkivalta tuli mukaan kuvioihin. IKL jatko lakkautetun lapuanliikkeen toimintaa. Se pyrki fasististen liikkeiden tavoin luomaan kansanliikkeen, joka perustui isänmaalliseen henkeen ja keskitettyyn hallitusvaltaan. Vaikka kirkon johto sanoutui irti oikeistoradikalismista jo 30-l. alussa, säilyivät kirkollis-kristilliset kytkennät tähän suuntaukseen talvi- ja jatkosotaan asti

Talvisodan henki

Suomi joutui sotaan NL:n kanssa 1939. Puhjennut sota nähtiin kansan jumalattomuudesta johtuvana rangaistuksena. Talvisota käytiin “kodin, uskonnon ja isänmaan” puolesta. Seurakunnallinen toiminta häiriintyi monin tavoin. Suomi lähti jatkosotaan natsi-Saksan tukemana ja painostamana. Suomen luterilainen kirkko oli kallellaan saksalaisen äitikirkon suuntaan eikä noussut vastarintaan jatkosodan alkaessa. Lukuisat papit hyväksyivät sodan eräänlaisena ristiretkenä bolsevismia vastaan. Sotilaspapit perustivat Asevelipapit ry.:n ja loivat yhteyksiä työväenliikkeeseen. Tarkoitus oli käsitellä sosiaalisia ongelmia ja yhteiskunnallisia asioita kansankirkon piirissä. Kaikki eivät tätä hyväksyneet.

Seurakuntien avustamista varten jouduttiin 1941 perustamaan kirkon keskusrahasto. Uusi kansankirkkotulkinta edellytti, että maallikkojen tuli osallistua myös kirkon keskushallintoon. Kaksi uutta hallintoelintä, kirkkohallitus ja laajennettu piispainkokous perustettiin 1944. Kirkon itsehallinto vahvistui.

Jälleenrakentamisesta hyvinvointivaltioon

Jälleenrakennusvuodet kirkon elämässä

Sodan jälkeen kommunistinen puolue laillistettiin, syntyi SKDL ja hallitus vasemmistolaistui. Useat vapaa-ajattelijat ja äärivasemmiston poliitikot näkivät kirkon ja valtion täydellisen eron ajan koittaneen vaan näin ei käynyt. Kommunistit ja demarit pyrkivät heikentämään kansakoulun tunnustuksellista uskonnonopetusta. Uskonnon tuntimäärät vähenivät. 60-l. lopulla kansa- ja oppikoulu sulautettiin peruskouluksi. Tunnustuksellisuus säilyi, mutta vieraiden uskontojen esittelyä lisättiin. 1948 kirkkolain muutosesityksessä haluttiin antaa papille oikeus kieltäytyä eronneen henkilön vihkiminen uudelleen. Presidentti ei lupaa antanut. Kirkon oli sotavuosina järjestettävä taloutensa ja hallintonsa keskitetymmäksi ja itsenäisemmäksi. Paasikiven hallitus pyrki luomaan hyvät kulttuuriyhteydet NL:oon, mikä vaikutti ortodoksisen kirkon asemaan. Sotavuosina kirkkoon liittyi enemmän ihmisiä kuin siitä erosi. Erot yleistyivät 50-l:lla. Kirkollisveron kanto liitettiin 1959 kunnalliseen ennakkoperintään ja se vähensi eroamisia.

Pappi ei ollut enää kuulijoidensa yläpuolelle nouseva saarnamies vaan hän kohtasi ihmiset heidän arkisessa elämässään. Diakonia tuli entistä arvostetummaksi. Herätyskristityt arvostelivat kirkon maallistamista ja sosiaalista toimintaa.

Radikalismista konsensusyhteiskuntaan

Kirkon yhteiskunnallinen asema oli vakaa 60-l. alkuun asti. Sitten avautui uusi tilanne, teollistuminen jas urbanisoituminen, eivätkä perinteiset laitokset, kuten kirkko, kyenneet sopeutumaan nopeisiin muutoksiin. Salaman Juhannustanssit herättivät keskustelua jumalanpilkkasyytöksen tiimoilta. Enemmistön mielestä kirkon rakenteita tuli korjata maltillisesti vastaamaan muuttuneita yhteiskuntaoloja. Jännite kirkon sisällä lisääntyi ja kristillinen ylioppilasliike jakaantui kahtia. Syntyi uuspietistinen Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys. Kirkolliset uudistukset, kuten naispappeus ja raamatunkäännös synnyttivät protestiliikkeen, ns. vanhauskoisten kirkkopoliittisen ryhmän.

V. 1972 asetettiin Kirkko ja valtio-komitea, johon kuului sekä politiikan, kirkon ja uskonnollisten vähemmistöliikkeiden edustajia. Se ei esittänyt jyrkkiä muutoksia kirkon ja valtion suhteisiin.

Maallistumisella tarkoitetaan sitä, että väestö on vieraantunut perinteisestä kristillisestä uskosta ja kirkollisesta tapakulttuurista. Uskontoon liittyvien valintojen tekeminen on entistä enemmän ihmisen ykstiyinen asia. Toisaalta uskonnollinen moniarvoisuus on tehnyt tilaa uskonnollisille vaihtoehtoliikkeille.

Uudet ja vanhat toimintamuodot

Sodan jälkeen ihmiset palasivat kirkkoihin. Sodan jälkivaikutus ja olojen epävarmuus ohjasivat ihmisiä uskonnolliseen etsintään. Osanottajamäärät alkoivat vähentyä 50-l. Toisaalta seurakuntien tarjoama ohjelma on monipuolistunut. Uusi kirkkokäsikirja 1968 muutti jumalanpalvelusjärjestystä vain vähän mutta antoi mahdollisuudet sen kehittämiseen. Ehdotus uudeksi virsikirjaksi valmistui -84.

Suomalainen antaa arvoa kirkollisille toimituksille. Yleiseurooppalaisen suuntauksen mukaisesti kastettujen määrä pienenee, mutta hitaammin. Kiinteä parisuhde alkoi entistä useammin avoliittona. Siviilivihkimykset lisääntyivät.

Ennen sotia diakonia ja nuorisotyö olivat kirkollisten yhdistysten asia. 1944 määräys perustaa diakonissan virka jokaiseen seurakuntaan. Diakonissa hoiti kunnallisen sairaanhoitajan tehtäviä vuoteen 1972 asti. Diakonian tärkein tehtävä on ollut vanhus- ym. sosiaalinen työ. Nuorisotyöstä kehittyi sodan jälkeen diakonian kaltainen valtakunnallinen työmuoto. Seurakuntien ryhmiin jäivät 60-l. jälkeen uskonnollisista kysymyksistä kiinnostuneet nuoret. Kirkon erityistyömuotoja ovat mm. perheneuvonta, teollisuustyö työpaikoilla, yhteisvastuukeräys sekä oma tiedotustoiminta esim. seurakuntalehtien muodossa.

Ekumenia ja teologia

Luterilainen maailmanliitto (LML) perustettiin 1947 ja tunnustustenvälinen Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) seuraavana vuonna. LML:n neljäs yleiskokous järjestettiin Helsingissä 1963. Ekumenialla oli vastustajansa, erityisesti nouseva uuspietistinen liike. Rautaesirippu katkoi vanhoja suhteita itäisen Euroopan luterilaisiin kirkkoihin.

Suomalaisen yliopistoteologian ulkonaiset edellytykset säilyivät ennallaan. Maassa oli kaksi teologista tiedekuntaa. Suomi panosti uusiin yliopistoihin 60-l. lähtien. Uutta teologista tiedekuntaa ei perustettu. Joensuuhun perustettiin 1984 ortodoksisen teologian laitos humanistiseen tiedekuntaan.

Demokratia kirkollishallinnon uudistusten mallina

Uusi kirkkolaki astui voimaan 1994. Laki jaettiin kahtia 1) lainsäädäntöjärjestyksen mukaisesti käsiteltävään kirkkolakiin ja 2) asetustasoiseen, lakia täydentävään ohjeistoon. Varsinainen kirkkolaki supistui huomattavasti. Kirkon omia eli lakiteknisesti asetustasoisia säädöskokoelmia annettiin kaksi: a) kirkon sisäistä toimintaa säätelevä kirkkojärjestys ja b) kirkon vaalijärjestys.

Kirkon keskushallinto jakautui kirkkohallituksen, laajennetun piispainkokouksen, piispainkokouksen, opetusministeriön ja valtioneuvoston kesken. Valtiovallan elimet tekivät edelleen lopulliset päätökset monissa kirkon hallintoasioissa, usein kirkon esitysten mukaan. Kirkon yhteisen toiminnan ohjaaminen oli laajennetun piispainkokouksen tehtävä. Se lakkautettiin 1974 ja roolin otti kirkolliskokous, joka kokoontuu väh. 2 kertaa vuodessa. Osa tehtävistä siirtyi kirkkohallitukselle. 1994 kirkkohallitus sai aikaisempaa selvemmin kirkollisen keskushallituksen roolin. Vain pieni osa kirkon hallintoasioista alistetaan valtiovallalle.

Seurakuntavaaleissa siirryttiin kunnallisvaalien käytäntöön 1970. Äänestysinto ei ole suurta, 15-20%. Seurakuntahallinnon rakenne muuttui muutenkin kunnallishallinnon mukaiseksi.

Kirkko vuonna 2000

Suomen valtio on uskonnollisesti neutraali. Suomessa on edustettuina kaikki merkittävät uskonnot ja kirkkokunnat. Perusvireen antaa luterilainen kirkko. Valtion ja kirkon suhteet ovat höllät. Suomen “kansankirkko” pyrkii vaikuttamaan koko kansaan ja olemaan avara ja suvaitsevainen.